"Gonna get here soon? I'm freezing to death"

Alkuviikon hytisin ihan kaikkialla. Ulkona, kotona, kaupoissa, metrossa. Samaan aikaan kun kirosin mielessäni sitä ihmistä, joka laski metron ikkunan alas tuuletusta varten, mun kaveri veti takkia pois päältään, oli kuulemma hiki. Keskiviikkoiltana viimein myönnyin mittaamaan kuumeen. Hupsista. Sen jälkeen kulutinkin aikani peiton alla perjantaiaamuun asti. 

Juttuja tapahtuneita

  

 Menin etsimään kenkiä pienestä kaupasta, kenkiä en löytänyt, vaan sain itkettävän hyvää vegekebabia.

 Juttelin sveitsiläisen nuorukaisen kanssa, joka kertoi tulleensa Lontooseen soittamaan kitaraa. 

Metrovaunun toisessa päässä oleva tyyppi kyttäsi mua kun katsoin tyhjillä silmillä vähän sen ohi, kun meidän katseet sitten kohtas, hän alkoi ilmeillä mulle ja sai väsy-Maren nauramaan.

 En osannut kahvilassa päättää, tahdonko hasselpähkinä- vai vaniljalaten. Sain noiden yhdistelmän. Kahvilan työyhteisön tiiviys ilahdutti. Mua tarjoillut barista kertoi hassuja juttuja ja ennen kuin lähdin, se lupas tarjota mun seuraavan kahvin kun käyn siellä. Tarjosi vielä pikkurilliään ja niin me tehtiin pinky promise.

Kaveruus pyysi keskustaan sohvasurffaustapaamiseen, mutta kumpaakaan ei huvittanutkaan olla sosiaalinen, joten käveltiin pitkin jouluvalokatuja. Ja nähtiin ihminen, joka hymyili niin kuin se ois maailman onnellisin.

 Kun tultiin keskustasta, lähdettiin kotiin eri asemilta, mutta hupista vaan päästiin molemmat ilmaiseksi kotiin! Jee maailma

 Singaporessa opetin vanhemman lapselle Ihahaa, ihahaa, hepo hirnahtaa -kipaleen. Kun viime sunnuntaina menin aamupalalle, hostäiti sanoi, että lapsi oli yöllä hoilannut ihahaata unissaan ja sanonut mun nimen.

                       *     *      *     *    *

 Oon ollut kiireinen monta viikonloppua nyt. Äiti oli täällä pitkän viikonlopun. Matka mun kotiovelta lentokentälle äitiä vastaan kesti 2 tuntia (mut maksoi vaan £1.50!!!). Äiti oli vuokrannut meille huoneen pikkuisella keittiöllä noin 35 minuutin julkisten kulkuyhteyksien päästä mun hostvanhempien luota ja sain olla siellä neljä yötä! Istuttiin iltoja pubeissa, syötiin hummusleipiä aamupalaksi, käytiin syömässä paikoissa joihin mulla ei ois ollut yksin varaa... Äiti on kyllä parhaimpia juttuja maailmassa.

Viime viikonloppu oli kulttuuria, saatanallista tuulta. Lempparikahvilassa ajatustenlukuyrityksiä kivan tyypin kanssa, taidenäyttelyitä, toisen kivan tyypin kanssa eksymistä (iltaisin) kuolleeseen kaupunginosaan, Winter Wonderland vesisateessa, maailman paras porkkanakakku. Greenwich (en voinut ymmärtää lukion mantsanopea kun se lausui sen Grenits, nyt tekis mieli lähettää sille postikortti) Kaks pussia salmiakkia.

 

Kaipasin sinua Lontoo

Eksyin joukosta
vieraassa suurkaupungissa
riisuin takkini

aukion reunalta
ihmiset katosivat
mustiin tunneleihin
tajusin hetkeni

takki oli ensimmäinen
asia josta minut tunnisti
enää muutama askel
enkä löytyisi

[Scandinvian Music Group - Terminal 2] 

Viime torstaiaamuna saavuttiin takas Heathrow'n lentokentälle. Hymyilin maailmalle kun käveltiin kentällä. Vaikka se oli vasta mun toinen kerta siellä, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Heathrow tuntui samalta kuin Helsinki-Vantaa mun viimeisenä Suomi-päivänä: niin tutulta ja omalta. Mulla oli ikävä Lontoota. 

,

Singaporesta sain kuitenkin uusia ystäviä. Kiivettiin Singaporen toiseksi suurimmalle (?) vuorelle (sanoisin sitä mäeksi), nähtiin vessan ikkunasta ilotulituksia, syötiin, syötiin, syötiin. Singaporelaiset nuoret tosiaan nauttii ulkona syömisestä ja mikäs siinä, kun ei se kamalan kallista ollut. Löysin mahtavan pienen paikan, joka tarjoaa vegaanisia versioita paikallisista ruuista. Tää mun löytämä ravintola oli pieni taivas kaiken keskellä, hiljainen ja rauhallinen, toinen maailma verrattuna ostoskeskuksiin. Kaikkialla Singaporessa on vaan ihmisiä, aivan liikaa ihmisiä. Meinasin tukehtua ihmismassoihin, hukkua kauppoihin. Ilman uusia tovereita mun matka ois ollut kovin kovin yksinäinen ja ikävä. 

 

 

Oon alkanut pikkuhiljaa huomaamaan, ettei suurkaupunkielämä oo aivan mun juttu. Singaporessa kaipasin luontoa: siellä kasvillisuus on rajattu puistoihin ja puutarhoihin. Lontoossa on enemmän luonnonmukaisempia puistoja, mutta metsää kaipaan. Haluaisin unohtua puiden keskelle ja tuntea olevani ainoa ihminen maailmassa. Suurkaupunkielämän nopea tempo alkaa väsyttää, kaikkialla tapahtuu koko ajan eikä yksin oo paljon mahdollista olla. Toisaalta, puhuin hostäidin siskon kanssa asiasta yhtenä iltana, että toisaalta suurkaupungissa on helppo tuntea olevansa yksin, vaikka ympärillä olisikin väkijoukko. Ketään ei kiinnosta. Vaikka Lontoo on mulle koti puolen vuoden ajan, kun lähden, ei musta jää tänne mitään, kaupunki vaan jatkaa väsymätöntä liikettään.

Eilen kuitenkin puheltiin kaverin kanssa, että matkustettaisiin Brightoniin lähiaikoina. Toivottavasti tää suunnitelma pitää. Lisäksi mua pyydettiin lähtemään jonnekin viikonloppureissulle tammikuussa, vielä ei olla päätetty, että minne halutaan mennä. 


Aika muuttaa luonnettaan päivästä toiseen. Toisinaan tuntuu siltä, että en kyllä joulun jälkeen tuu enää takaisin, oon nähnyt tarpeeksi, kaipaan kotiin. Toisinaan taas pelkkä ajatus siitä, että oon oikeasti joskus lähdössä kotiin, saa kyyneleet silmiin. Oon alkanut rakastaa näitä pieniä vintiöitä. Sitä, kun vanhempi lapsi hokee mun nimeä, tahtoo reppuselkään, nauraa vallattomasti mun korvaan. Sitä, kun nuorempi lapsi nukahtaa mun syliin ja herätessään nauraa, kun nostan hänet istumaan mun olkapäälle. Ajan rajallisuus on asia, jota yritän olla turhaan murehtimatta, vaikka sitä usein tuleekin ajateltua.

"You need to take a ferry to see the stars"

Olisin halunnut kirjoittaa viime viikonlopusta, kun seikkailin kavereiden kanssa, eksyin Tower Bridgelle keskiyöllä, kävin VegFestillä, menin ekaa kertaa yöbussilla. Koko viikonloppu vaan oli täynnä ohjelmaa, kävin kotona nukkumassa nelisen tuntia ennen sunnuntaita ja jatkoin taas aamulla matkaa. Seuraavat päivät menikin palautuessa, en jaksanut avata tietokonetta. Lisäksi mun piti pakata, koska tiistai-iltana lähti lento Singaporeen! Lasten isovanhemmat asuu täällä, joten tultiin kahden viikon lomalle heitä tapaamaan. 

En oo ikinä poistunut Euroopasta, eli kaikki on aivan uutta, isoista lentokoneista lähtien. Mun vieressä istui hollantilainen yliopisto-opiskelija, joka oli matkalla Singaporeen opintomatkalle. Tarjosin hälle sipsejä, mikä osoittautui pitkän keskustelun kauniiksi aluksi. Puhuttiin elämästä, peloista, vaikeudesta tarttua puhelimeen ja varata hammaslääkäriaika. Sain nukuttua parisen tuntia, kunnes luovutin, lentokoneen penkistä ei vaan löydä mukavaa asentoa. Katoin Dumbon (ensimmäistä kertaa) ja olin ihan kummastunut, koska leffasta 1/6 menee siihen, kun Dumbo ja hiiri on humalassa. 

Olin kysynyt hostisältä aikaisemmin, millaista on Singaporessa. Hän antoi vastaukseksi kolme sanaa: hot, clean, humid. Koin ne kaikki siinä samassa, kun astuttiin ulos lentokentältä. Mulla oli jalassa housut, jotka meinas tippua jalasta jos taskuissa oli liikaa tavaraa. Eipä ollut ulkona enää sitä ongelmaa, kun kangas liimautui ihoon kiinni. 

Jetlag ei oo tuntunut pahalta, vaikka kello näyttää seitsemän tuntia enemmän kuin Englannissa (eli 5h enemmän kuin Suomessa). Nukahdin kahden aikaan, ja heräsin ennen kahtatoista. Saman tyyppisessä rytmissä oon nyt elänyt täällä. Lapset ei oo ollut yhtä onnekkaita. Ne nukahtaa 9-11 välillä, nukkuu pari tuntia (Lontoossa ne nukkuis siihen aikaan päikkärit). Unilta herättyä ne on molemmat nälkäsiä (illallisaika), joten vanhemmat kokkailee midnight snacksit ja sen jälkeen ne sitten touhuaa parisen tuntia ennen kuin nukahtavat uudestaan. 

Torstai ja perjantai meni töissä. Singapore on ostoskeskusten luvattu maa, niitä on melkeen joka kulmalla, yleensä kaks ostoskeskusta samalla alueella, tosin eri puolilla teitä vaan. Niissä paikalliset viettää aikaa, shoppaillen ja käyden syömässä. Lapsille on sisäleikkipuistoja, jossa mekin käytiin. Voin kertoo, et siinä vauvakuume karisee, kun yrität pysyä nopeasti konttaavan taaperon perässä, koitat leikkiä vanhemman lapsen kanssa ja samalla kuunnella kahta hyperaktiivista vierasta lasta, jotka haluaa selittää sulle kaiken niiden elämästä ja näyttää, kuinka ne osaa hypätä korkeita hyppyjä. 

Ilmanlaatu Singaporessa on ollut hirveä viimeisen kuukauden, mutta se on koko ajan menossa parempaan suuntaan. Kaikkialla on harmaata, aurinko on vaan haaleankeltainen pallo eikä sinistä taivasta nää. Syy sumuun on metsien poltot naapurimaissa, tuuli puhaltaa savua Singaporeen. Aikaisemmin lapsia on kehotettu pysymään sisätiloissa savusumun takia, joten meidän matka uhkasi peruuntua jos ilmanlaatu ei parane. Nyt täällä on aivan okei ilma, lasten kanssa ei tosin vieläkään vietetä aikaa ulkona, mutta esim. mun henkeä se ei ahdista, vähän haisee savulle vaan. 

Eilen illalla sain tietää, että mulla on tänään vapaapäivä. Olin rekisteröitynyt couchsurfing-sivulle aikasemmin ja lähdin sinne sitten kiireellä metsästämään mulle seuraa. Lähetin viestejä, mutta en saanut viestejä takaisin. Aamulla olin sitten valmistautunut seikkailemaan yksin. Ennen lähtöä sain kuitenkin viestin, jossa yks tyyppi sanoi olevansa vapaa illemmalla ja lupasi lähteä mun kanssa illalliselle. Hän myös sanoi kutsuvansa kavereitaan mukaan. Iltapäivän seikkailin Gardens by the bay -nimisessä valtavassa puutarhapaikassa, joka näytti ihan satumaalta. Kuvista se tunnelma ei tosin välity, koska kaikki tosiaan näyttää harmaalta...

Lounaaks söin hummusta falafeleilla. Niin paljon hummusta. Niin vähän falafelia. Niin hyvää. Kun olin lopettelemassa, mun pöytään istui eräs vanhempi singaporelainen. Hän näytti mulle kuvaa keppiin nojaavasta vanhuksesta, joka seisoo täydessä metrossa, eikä kukaan anna hälle paikkaa. Alettiin keskustella ystävällisyydestä, huomaavaisuudesta ja hiusten hennavärjäämisestä. Niin sympaattinen tyyppi. Kerroin kaipaavani Lontoosta ihmisten ystävällisyyttä: vaikka aluksi small talk kaupan kassalla tuntui vähän vieraalta enkä meinannut tottua siihen, että törmätessäni ohikulkijaan myös hän pyytää multa anteeksi, on siitä tullut tärkeä osa mun arkea. Täällä kaupassa asiointi menee suurinpiirtein samalla tavalla kuin Suomessa: hello, ten dollars, thank you, bye. Missä on mun hello darling, how are you, have you had a good day, it would be 10 pounds please, thank you very much, bye bye, have a great day. 

Tapasin sohvasurffarityypin ostoskeskuksessa ja yhtäkkiä meitä olikin niin monta, kun tyypin kaverit saapui paikalle! En oppinut varmaan kenenkään nimeä, mutta tyypit oli niin ystävällisiä. Illallisen jälkeen osa kuitenkin katos erääseen konserttiin, joten me muut suunnistettiin veden ääreen katsomaan vastapäisen rakennuksen valoshow'ta ja keskustelemaan kaikesta. Opin paljon uusia asioita Singaporesta ja sen kulttuurista! On normaalia asua kotona siihen asti kunnes menee naimisiin (joskus jopa jonkun aikaa sen jälkeenkin), Singaporessa ei oo paljon luontoa jäljellä, se juhlii 50-vuotispäiviään tänä vuonna, iltaisin syy lähteä ulkoa kotiin on yleensä väsymys eikä kylmyys, ja nähdäkseen tähtiä on mentävä lautalla saarelle.

Oli niin mahtava tavata paikallisia ihmisiä ja saada kuulla millaista heidän arkensa on. Tyypit olivat kovin rentoja ja mukavia, mulla oli kyllä mahtava ilta! Lontoossa harmittaa vähän, kun oon tavannut vaan muita au paireja. Ehkäpä tän reissun jälkeen yritän couchsurfingin kautta tavata paikallisikian, luultavasti näen Lontoon eri tavalla kuin oon tähän asti sen nähnyt.

 

 

Mee polulta harhaan, oo hetki siinä

Meillä on nyt jo viikon ajan asustellut toinenkin au pair. Mua ei olla siis paikkaamassa tai mitään, tiesin jo ennen lähtöä että mun jälkeen tänne tulee toinenkin tyyppi lapsia hoitamaan. Au pair tulis työskennellä 30 tuntia viikossa, eikä yks auppari enää riitä, kun äiti lähtee takaisin töihin. Niinpä meitä on kaks. Ei haittaa kyllä yhtään! On tosi jees, kun on ikäänkuin siskontapainen hengailemassa täällä, ollaan alettu yhdessä katsomaan Netflixiä iltaisin ja jos meillä on päivällä yhtä aikaa vapaa-aikaa, ollaan käyty kävelyillä.

Lauantaina olin sopinut tapaavani kaveria Brixtonissa ja otin tän toisen aupparinkin matkaan. Käytän mun vapaa-aikaa paljonkin internetin syöverissä kaivelemassa hyviä ruokapaikkoja. Tällä kertaa kokeiltavana oli Veg Bar, koska sieltä saa vegaanisen version Big Macista ja hyvä hamppari käy aina. Vaan että se oli enemmänkin kuin hyvä. 'Pihvi' oli jotain käsittämättömän hyvää, tosin jäätiin epätietoisuuteen, mitä se oikeastaan oli. Todettiinpahan vaan, että jotain, mitä ei kuitenkaan kotona osattais tehdä.

Parasta on huomata, kuinka englannin taito paranee vaan! Ennen lähtöä englannin puhuminen ujostutti paljon, jos joku tuli kadulla kysymään neuvoa englanniksi, jäädyin ja sopersin jotain tosi epäselvää. Nyt pöytäkeskusteluaiheena oli mm. meidän kotimaiden taloudellinen tilanne ja politiikka. Tuntuu, että olin aivan ymmärrettävä jopa. En enää tankkaa mielessäni seuraavaa lausetta viittä kertaa, ennen kuin uskallan sanoa sen ääneen. Tulee voittajaolo, kun havahtuu siihen kehityksen määrään, mitä täällä on tapahtunut. Enkä oo ollut täällä kuin vasta vähän yli kuukauden.

Hampparin jälkeen taaperrettiin kaduilla ja ihmeteltiin kaikkea kiinnostavaa. Näin kukkakojun ja ämpärillisen sateenkaariruusuja. Jäin ihastelemaan niitä ja totesin ääneen, että jonain päivänä haluan kyllä ostaa itelleni tollasen. Heitin vielä perään, et vielä parempaa, jos jonakin päivänä joku antais mulle tollasin. Kaverini nappas mua käsivarresta kiinni, valitsi ämpäristä yhden kukkasen, maksoi sen ja ojensi mulle. Melkein itkin toisen ihmisen ystävällisyydelle ja olemassaololle. Hän on kovin lempeä otus. Oon fiilistellyt täällä sitä, että vaikka ei aina osaakaan ilmaista itseään niin hyvin kun haluaisi, tyypit kuitenkin näkee sanojen alle, eikä niitä kaikkia hienoja sanoja ehkä loppujen lopuksi tarvikaan. Sain tilaisuuden olla (melkein) yhtä kiva, kun divarissa käteeni osui vanha Suomesta kertova kirja, jossa oli mustavalkokuvia ja tekstiä saksaksi. Kaverini on siis saksalainen ja hän joutui tunnustamaan, ettei tiedä Suomesta mitään. Niinpä toverini on nyt yhtä Suomi-kirjaa rikkaampi. Hän lupasi lukea kirjan huolella. Koitettiin selvittää julkaisuvuotta, mutta ei saatu selville. Sen verran voin kertoo, että siellä oli ilmakuva Oulusta, enkä ihan tunnistanut Oulua siitä. 

Löydettiin Brixtonista (halpaa) hennaa, eli sunnuntai-iltapäivänä lähdin liikkeelle punapäänä. Ihana Minna on tullut Lontooseen visiitille poikaystäväänsä tapaamaan ja löydettiin molemmille sopiva päivä tapaamiselle. Tulin niin iloiseksi Minnan tapaamisesta, käveltiin pitkin Notting Hillin katuja ja saatiin päivitettyä kuulumiset ajan tasalle. Käytiin syömässä raakaravintola Namassa. Raakaruoka ei oo niin tuttu juttu, joten meinasin useampaan otteeseen puhaltaa mun haarukkaan, kun mieli yritti sanoa ruuan olevan kuumaa. Ruoka oli kyllä mahtavaa, meinaan todellakin mennä uudestaan. 

Kävin esittelemässä Minnalle kans Camdenia, joka taitaa Brixtonin ohella olla mun lempparipaikkoja täällä. Kierreltiin paikkoja, ihasteltiin Lontoon puistoja ja mentiin inSpiraliin mansikkaoluelle (projekti opette-juomaan-kaljaa etenee mallikkaasti). Vielä ennen kotiinpaluuta sain pussin ruisleipää, kiitos vielä Minna! <3 Hostäiti tosiaan kantaa mulle ruisleipää, mut ei mikään niistä oo se, mitä kaipaan. Nyt pussi on visusti pakkasessa, kunhan ensin esittelin pussin kotiväelle ja latelin uhkauksia, mitä käy jos siihen kosketaan. :>

 

 

Värejä, valoja ja värivaloja

Perjantaina oli spesiaalipäivä, olin töissä 12 tuntia. Viimeisen työtunnin vietin lukemalla vanhemmalle lapselle kirjoja. Lopulta työpäivän jäkeen kun olin raahustamassa keittiöön toivottamaan hyvät yöt, laps tuli mua vastaan mun nimeä huutaen ja pyysi lukemaan lisää kirjoja. Oli pakko heltyä ja mennä lukemaan karhukirja vielä kerran. Lapsi huuteli mun perään vielä kun nousin ylös portaita omaan huoneeseen, voi pieni otus kuinka saatkaan mut tuntemaan oloni rakastetuksi.

Lauantaiaamuna olin luvannut olla töissä pari tuntia, se meni puistossa naapurin lapsen synttärijuhlissa. Pari tuntia venähti hieman ja lopulta jouduin juoksemaan metroasemalle. Unkarilaisen toverini kanssa ollaan päätetty kiertää erilaisia healthy vegan food -juttuja tarjoavia kahviloita, tällä kertaa kohteena oli Juicebaby-niminen kahvila Chelseassa. Olin kutsunut pari saksalaista toveria liittymään seuraan. Nämä olivat tuoneet mukanaan saksalaisia kavereitaan. Koko matka metroasemalta kahvilaan nämä lörpöttelivät keskenään saksaksi. Pohdittiin unkarilaisen kanssa, että jos tyypit on tarpeeksi fiksuja, niin eiköhän ne viimeistään kahvilassa vaihda englantiin. Ei vaihtaneet. Kuinka kivaa. En kuitenkaan viitsinyt sitten sanoa mitään, vaikka ois ehkä pitänyt.

Taco bowl, varsin maistuvaa, tosin chili poltteli mun rohtuneita huulia

Mä ja yksi saksalaisesta jatkettiin samaa matkaa unkarilaisen kanssa lounaan jälkeen. Hän sanoi ärsyyntyneensä myös muista tyypeistä, mutta ei voinut muutakaan koska hänet oli ahdettu nurkkaan, josta hän ei voinut keskustella meidän kanssa. Meidän suunnitelma lauantai-illalle oli lähteä jonnekin hankkiutumaan kivaan humalaan ja pitämään hauskaa. Ei oltu vaan saatu aikaiseksi ottaa selvää, että minne halutaan lähteä. Unkarilainen kutsui meidät sitten kanssaan katsomaan Englanti vs. Wales -rugbyottelua Richmondiin. Rugbyn maailmanmestaruusottelut on parhaillaan käynnissä Lontoossa ja Richmondissa on valtava Fanzone: alueella on joitain huvipuistolaitteita, fanituotekauppoja ja teltta, jonne voi mennä katsomaan otteluita isolta screeniltä. Ihmisiä oli niin paljon! Vaikka en rugbysta ymmärräkään yhtään mitään, se ihmisjoukko sai mutkin innostettua kisatunnelmaan. En tosin tiedä kumpaa kannustin (Englanti hävisi btw). Siinähän seurasin, kun tyypit heitteli palloa ja hyppeli kasoihin toistensa päälle. Onneks oli kaljaa. 

Sori ruttusuttukuvat

 Pelin jälkeen valuttiin ihmisjoukon mukana takaisin Richmondin keskustaan. Unkarilainen nappas bussin, kun mä ja saksalainen haluttiin vielä myöhäisillan sipsiostoksille. Kun saatiin sipsit käteen, oltiin niin tohkeissamme, että lähdettiin kävelemään väärään suuntaan. Google Maps on kuitenkin kaveri ja päästiin metroasemalle takaisin. Metromatka kotiin meni silmät puolitangossa ja pienessä jännityksessä, kun metroa vaihdettaessa en ollut varma onko mun viimeinen metro mennyt jo. Ulkona oli niin kylmä, että oli pakko juosta asemalta kotiin siinä uskomattoman kauniissa kuunvalossa. Hymyilytti vaan.

On vaan

Ajalla on ollut tällä viikolla kiire jonnekin. Ehkä se toisinaan juoksee niin lujaa, että aika tuntuu liukuvan ohi. Toisinaan se sitten on juoksemisesta niin väsynyt, että se matelee. Tällä viikolla ei tosiaan madeltu. Keskiviikkona väittelin hostäidin kanssa siitä, mikä viikonpäivä on. Olin aivan varma, että oli tiistai. Katsottiin sitten yhdessä kalenteria. Olin väärässä. Mun työpäivät on ollut lyhyitä, kahtena päivänä tarvitsi aloittaa työt vasta 11. En kyllä valita.
 
Viikonloppuna poistuin kotoa kerran 20 minuutiksi. Enkä ees käyttänyt sitä aikaa kaupassa käymiseen, oon aika ylpee siitä. Ulkona on vieläkin aivan vihreää ja tänään oli jopa lämmintä. Mut musta olin sisäviikonloppuni ansainnut. 

Eilen perhe lähti iltapäiväksi eräille synttäreille. Heti kun ovi kolahti, ryntäsin keittiöön tanssimaan. (Okei, en rynnännyt ihan heti. Kyttäsin ensin ikkunasta, kun ne lähti, sitten vasta uskaltauduin poistua mun huoneesta). On vaan niin vapauttavaa olla itsekseen. Hostäiti oli leiponut suklaabrownieita. En voinut vastustaa kiusausta, joten nappasin palasen pelliltä. Sitten hoksasin, että ne kyllä huomaa mun ottaneen yhden palan. Piti siis syödä koko rivi, ettei näyttäisi niin epäilyttävältä. Epäonnistuin. Illalla hostäiti kysyi haluaisinko lisää brownieita. Hupsista. Tunnustin pahoitellen syöneeni muutaman palasen. Äiti vaan nauroi ja totes huomanneensa kadonneen rivin. En ollutkaan niin ovela kuin luulin olleeni....

Tänään hengailin alakerrassa leikkimässä lasten kanssa. En voinut vastustaa, kun vanhempi lapsi huus mun nimeä ja pyysi leikkimään. Lapsella oli hyvä päivä tänään, leikkimisen keskellä hän kikatti ja juoksi sitten halaamaan mua. Meinasin itkeä liikutuksesta. Kultainen pieni otus.

Olin luvannut tehdä illalliseksi bataattifalafeleja ja avokadodippiä. Kaupasta ei ollut kuulemma löytynyt persiljaa, joten se piti jättää pois, siispä mun falafelit näytti McDonaldsin kananugeteilta. En oo koskaan maistanut niitä, mutta oon varma et mun nugetit maistuu paremmalta. Perhe tykkäs ruuasta niin paljon, että äiti pyys mua tekemään niitä viikottain (ruoka on helppo tehä ja molemmat lapset tykkäs siitä). Lupauduin tähän. Saa nähdä, millon saan niistä sit tarpeekseni. 

Arkistokuvaa

 

 

 

Tänä viikonloppuna on ollut aikaa suunnitella kaikkea ensi viikonloppua varten! Oon ollut niin iloinen ja lämpimissä fiiliksissä, kun tyypit, joita oon kerran aikaisemmin nähnyt, on tällä viikolla ottaneet yhteyttä ja sanoneet että haluisivat tavata toistekin! Oon ollut välillä kriisissä mun englannin kanssa, tuntuu että aina ei kielitaito vaan riitä ilmaisemaan itteään tarpeeksi. Siitä on tullut epävarmuuksia sitten, että tykkääköhän nuo tyypit musta, vaikka en aina kaikkee osaakaan sanoa. Ja ilmeisesti ne on kuitenkin aivan viihtyneet mun kanssa! Täällä oleilu on kyllä antanut paljon itsevarmuutta mulle. 

Näiden tyyppien kanssa ollaan ensi lauantaina suuntaamassa yllätysyllätys lounaalle! Illemmalla olisi sitten tarkoitus tsekkailla vähän Lontoon yöelämää. Täytyy selvittää, miten yöbussit täällä kulkee. 

Ps. Oon löytänyt paikallisesta Lidlistä uuden rakkauden: minttusuklaasipsit. Ihan liian hyviä. Yhyy. Suomesta ei saa niitä. Yhyy. 
 

Lukemattomia kasvoja

Uusien ihmisten tapaaminen on mielettömän kivaa, mutta samalla uuvuttavaa. Vaikka viime yönä nukuin 11 tuntia, silmät painuivat väkisinkin kiinni kun istuin aamupäivällä metrossa. Olin sopinut meneväni lounaalle Camdeniin sen tyypin kanssa, joka viime viikonloppuna ei sairastumisen vuoksi päässytkään paikalle. Lounaan jälkeen mulla oli aikaa piipahtaa siinä Second Hand -kaupassa, jossa käväisin viime viikonloppuna. Löysin monta paitaa, kaksi puntaa kappale, ihan hyvä hinta hyväkuntoisista vaatteista. 

Camdenista lähdinkin juoksujalkaa, oli aika kiirehtiä Lontoon keskustaan, kansainväliseen au pairien tapaamiseen. Parin metronvaihdon jälkeen saavuin Marble Arch -metroasemalle, jonne olin sovinut tärskyt erään saksalaisen tutun ja hänen ystäviensä kanssa. Tapaamiseen tulleet tyypit olivat kokoontuneet toiselle puolelle tietä, meitä oli yli sata au pairia koolla! Valitettavasti en ehtinyt löytää tuttuani, ennen kuin valtava joukko alkoi valua kohti Hyde Parkia. Haahuilin yksinäisenä väkijoukon mukana. Mun vieressä käveli tyyppi, jolla oli hurjan hienot hiukset. Uskaltauduin sanomaan sen myös hänelle ääneen. Uskallus kannatti, juttu alkoi luistaa ja sain loppuillaksi kaverin! 

Mä ja pari muuta erittäin huonolaatuisessa kuvassa (halusin silti laittaa sen tänne)

Hyde Parkissa löysin viimein tuttuni ja istahdettiin alas piknikille. Piknikillä tuli selväksi, että Lontoossa on paljon saksalaisia au paireja. Meidän n. 10 hengen piirissä saksalaiset olivat enemmistössä ja heitä vain ilmestyi joka paikasta lisää. 

Parin tunnin piknikillä oleilun jälkeen suunnaksi otettiin eräs baari, jonka alakerta oli vain meille varattu. Mun makuun paikassa oli liikaa ihmisiä eikä musiikkikaan vastannut mun tyyliä. Uuden tuttuni kanssa löydettiin kuitenkin kiva pöytä, johon istahti pari muutakin juttelemaan meidän kanssa. 

Vaikka en isoista ihmismassoista erityisesti nautikaan, oli mulla tänään kivaa. Oli helppoa löytää juttuseuraa ja uusia tuttavuuksia, joista osan kanssa sovin näkeväni myöhemminkin. Oleminen tuntui kevyeltä ja mukavan leijuvalta. Odotan kuitenkin jo kovasti ens viikonloppua, jolloin en aio lähteä yhtään mihinkään. Ehkä ostamaan pitsaa. Tosin pitsan saa tilattua kotiinkuljetuksella. Voisin vaan luolautua omaan huoneeseen.