"Gonna get here soon? I'm freezing to death"

Alkuviikon hytisin ihan kaikkialla. Ulkona, kotona, kaupoissa, metrossa. Samaan aikaan kun kirosin mielessäni sitä ihmistä, joka laski metron ikkunan alas tuuletusta varten, mun kaveri veti takkia pois päältään, oli kuulemma hiki. Keskiviikkoiltana viimein myönnyin mittaamaan kuumeen. Hupsista. Sen jälkeen kulutinkin aikani peiton alla perjantaiaamuun asti. 

Juttuja tapahtuneita

  

 Menin etsimään kenkiä pienestä kaupasta, kenkiä en löytänyt, vaan sain itkettävän hyvää vegekebabia.

 Juttelin sveitsiläisen nuorukaisen kanssa, joka kertoi tulleensa Lontooseen soittamaan kitaraa. 

Metrovaunun toisessa päässä oleva tyyppi kyttäsi mua kun katsoin tyhjillä silmillä vähän sen ohi, kun meidän katseet sitten kohtas, hän alkoi ilmeillä mulle ja sai väsy-Maren nauramaan.

 En osannut kahvilassa päättää, tahdonko hasselpähkinä- vai vaniljalaten. Sain noiden yhdistelmän. Kahvilan työyhteisön tiiviys ilahdutti. Mua tarjoillut barista kertoi hassuja juttuja ja ennen kuin lähdin, se lupas tarjota mun seuraavan kahvin kun käyn siellä. Tarjosi vielä pikkurilliään ja niin me tehtiin pinky promise.

Kaveruus pyysi keskustaan sohvasurffaustapaamiseen, mutta kumpaakaan ei huvittanutkaan olla sosiaalinen, joten käveltiin pitkin jouluvalokatuja. Ja nähtiin ihminen, joka hymyili niin kuin se ois maailman onnellisin.

 Kun tultiin keskustasta, lähdettiin kotiin eri asemilta, mutta hupista vaan päästiin molemmat ilmaiseksi kotiin! Jee maailma

 Singaporessa opetin vanhemman lapselle Ihahaa, ihahaa, hepo hirnahtaa -kipaleen. Kun viime sunnuntaina menin aamupalalle, hostäiti sanoi, että lapsi oli yöllä hoilannut ihahaata unissaan ja sanonut mun nimen.

                       *     *      *     *    *

 Oon ollut kiireinen monta viikonloppua nyt. Äiti oli täällä pitkän viikonlopun. Matka mun kotiovelta lentokentälle äitiä vastaan kesti 2 tuntia (mut maksoi vaan £1.50!!!). Äiti oli vuokrannut meille huoneen pikkuisella keittiöllä noin 35 minuutin julkisten kulkuyhteyksien päästä mun hostvanhempien luota ja sain olla siellä neljä yötä! Istuttiin iltoja pubeissa, syötiin hummusleipiä aamupalaksi, käytiin syömässä paikoissa joihin mulla ei ois ollut yksin varaa... Äiti on kyllä parhaimpia juttuja maailmassa.

Viime viikonloppu oli kulttuuria, saatanallista tuulta. Lempparikahvilassa ajatustenlukuyrityksiä kivan tyypin kanssa, taidenäyttelyitä, toisen kivan tyypin kanssa eksymistä (iltaisin) kuolleeseen kaupunginosaan, Winter Wonderland vesisateessa, maailman paras porkkanakakku. Greenwich (en voinut ymmärtää lukion mantsanopea kun se lausui sen Grenits, nyt tekis mieli lähettää sille postikortti) Kaks pussia salmiakkia.

 

Kaipasin sinua Lontoo

Eksyin joukosta
vieraassa suurkaupungissa
riisuin takkini

aukion reunalta
ihmiset katosivat
mustiin tunneleihin
tajusin hetkeni

takki oli ensimmäinen
asia josta minut tunnisti
enää muutama askel
enkä löytyisi

[Scandinvian Music Group - Terminal 2] 

Viime torstaiaamuna saavuttiin takas Heathrow'n lentokentälle. Hymyilin maailmalle kun käveltiin kentällä. Vaikka se oli vasta mun toinen kerta siellä, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Heathrow tuntui samalta kuin Helsinki-Vantaa mun viimeisenä Suomi-päivänä: niin tutulta ja omalta. Mulla oli ikävä Lontoota. 

,

Singaporesta sain kuitenkin uusia ystäviä. Kiivettiin Singaporen toiseksi suurimmalle (?) vuorelle (sanoisin sitä mäeksi), nähtiin vessan ikkunasta ilotulituksia, syötiin, syötiin, syötiin. Singaporelaiset nuoret tosiaan nauttii ulkona syömisestä ja mikäs siinä, kun ei se kamalan kallista ollut. Löysin mahtavan pienen paikan, joka tarjoaa vegaanisia versioita paikallisista ruuista. Tää mun löytämä ravintola oli pieni taivas kaiken keskellä, hiljainen ja rauhallinen, toinen maailma verrattuna ostoskeskuksiin. Kaikkialla Singaporessa on vaan ihmisiä, aivan liikaa ihmisiä. Meinasin tukehtua ihmismassoihin, hukkua kauppoihin. Ilman uusia tovereita mun matka ois ollut kovin kovin yksinäinen ja ikävä. 

 

 

Oon alkanut pikkuhiljaa huomaamaan, ettei suurkaupunkielämä oo aivan mun juttu. Singaporessa kaipasin luontoa: siellä kasvillisuus on rajattu puistoihin ja puutarhoihin. Lontoossa on enemmän luonnonmukaisempia puistoja, mutta metsää kaipaan. Haluaisin unohtua puiden keskelle ja tuntea olevani ainoa ihminen maailmassa. Suurkaupunkielämän nopea tempo alkaa väsyttää, kaikkialla tapahtuu koko ajan eikä yksin oo paljon mahdollista olla. Toisaalta, puhuin hostäidin siskon kanssa asiasta yhtenä iltana, että toisaalta suurkaupungissa on helppo tuntea olevansa yksin, vaikka ympärillä olisikin väkijoukko. Ketään ei kiinnosta. Vaikka Lontoo on mulle koti puolen vuoden ajan, kun lähden, ei musta jää tänne mitään, kaupunki vaan jatkaa väsymätöntä liikettään.

Eilen kuitenkin puheltiin kaverin kanssa, että matkustettaisiin Brightoniin lähiaikoina. Toivottavasti tää suunnitelma pitää. Lisäksi mua pyydettiin lähtemään jonnekin viikonloppureissulle tammikuussa, vielä ei olla päätetty, että minne halutaan mennä. 


Aika muuttaa luonnettaan päivästä toiseen. Toisinaan tuntuu siltä, että en kyllä joulun jälkeen tuu enää takaisin, oon nähnyt tarpeeksi, kaipaan kotiin. Toisinaan taas pelkkä ajatus siitä, että oon oikeasti joskus lähdössä kotiin, saa kyyneleet silmiin. Oon alkanut rakastaa näitä pieniä vintiöitä. Sitä, kun vanhempi lapsi hokee mun nimeä, tahtoo reppuselkään, nauraa vallattomasti mun korvaan. Sitä, kun nuorempi lapsi nukahtaa mun syliin ja herätessään nauraa, kun nostan hänet istumaan mun olkapäälle. Ajan rajallisuus on asia, jota yritän olla turhaan murehtimatta, vaikka sitä usein tuleekin ajateltua.