Kaipasin sinua Lontoo

Eksyin joukosta
vieraassa suurkaupungissa
riisuin takkini

aukion reunalta
ihmiset katosivat
mustiin tunneleihin
tajusin hetkeni

takki oli ensimmäinen
asia josta minut tunnisti
enää muutama askel
enkä löytyisi

[Scandinvian Music Group - Terminal 2] 

Viime torstaiaamuna saavuttiin takas Heathrow'n lentokentälle. Hymyilin maailmalle kun käveltiin kentällä. Vaikka se oli vasta mun toinen kerta siellä, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Heathrow tuntui samalta kuin Helsinki-Vantaa mun viimeisenä Suomi-päivänä: niin tutulta ja omalta. Mulla oli ikävä Lontoota. 

,

Singaporesta sain kuitenkin uusia ystäviä. Kiivettiin Singaporen toiseksi suurimmalle (?) vuorelle (sanoisin sitä mäeksi), nähtiin vessan ikkunasta ilotulituksia, syötiin, syötiin, syötiin. Singaporelaiset nuoret tosiaan nauttii ulkona syömisestä ja mikäs siinä, kun ei se kamalan kallista ollut. Löysin mahtavan pienen paikan, joka tarjoaa vegaanisia versioita paikallisista ruuista. Tää mun löytämä ravintola oli pieni taivas kaiken keskellä, hiljainen ja rauhallinen, toinen maailma verrattuna ostoskeskuksiin. Kaikkialla Singaporessa on vaan ihmisiä, aivan liikaa ihmisiä. Meinasin tukehtua ihmismassoihin, hukkua kauppoihin. Ilman uusia tovereita mun matka ois ollut kovin kovin yksinäinen ja ikävä. 

 

 

Oon alkanut pikkuhiljaa huomaamaan, ettei suurkaupunkielämä oo aivan mun juttu. Singaporessa kaipasin luontoa: siellä kasvillisuus on rajattu puistoihin ja puutarhoihin. Lontoossa on enemmän luonnonmukaisempia puistoja, mutta metsää kaipaan. Haluaisin unohtua puiden keskelle ja tuntea olevani ainoa ihminen maailmassa. Suurkaupunkielämän nopea tempo alkaa väsyttää, kaikkialla tapahtuu koko ajan eikä yksin oo paljon mahdollista olla. Toisaalta, puhuin hostäidin siskon kanssa asiasta yhtenä iltana, että toisaalta suurkaupungissa on helppo tuntea olevansa yksin, vaikka ympärillä olisikin väkijoukko. Ketään ei kiinnosta. Vaikka Lontoo on mulle koti puolen vuoden ajan, kun lähden, ei musta jää tänne mitään, kaupunki vaan jatkaa väsymätöntä liikettään.

Eilen kuitenkin puheltiin kaverin kanssa, että matkustettaisiin Brightoniin lähiaikoina. Toivottavasti tää suunnitelma pitää. Lisäksi mua pyydettiin lähtemään jonnekin viikonloppureissulle tammikuussa, vielä ei olla päätetty, että minne halutaan mennä. 


Aika muuttaa luonnettaan päivästä toiseen. Toisinaan tuntuu siltä, että en kyllä joulun jälkeen tuu enää takaisin, oon nähnyt tarpeeksi, kaipaan kotiin. Toisinaan taas pelkkä ajatus siitä, että oon oikeasti joskus lähdössä kotiin, saa kyyneleet silmiin. Oon alkanut rakastaa näitä pieniä vintiöitä. Sitä, kun vanhempi lapsi hokee mun nimeä, tahtoo reppuselkään, nauraa vallattomasti mun korvaan. Sitä, kun nuorempi lapsi nukahtaa mun syliin ja herätessään nauraa, kun nostan hänet istumaan mun olkapäälle. Ajan rajallisuus on asia, jota yritän olla turhaan murehtimatta, vaikka sitä usein tuleekin ajateltua.