Bank Holiday

Lauantaina sain kuulla, että maanantaina on Bank Holiday, joka meinaa vapaapäivää mulle! Olin alun perin suunnitellut lähteväni katsomaan muiden au pairien kanssa Notting Hill Carnivalia, mutta sateen vuoksi jätettiin menemättä. 

Vaikka vapaapäivä mulla olikin, olin luvannut käydä vanhemman lapsen kanssa aamulla läheisessä leikkipuistossa. Sade esti kuitenkin senkin suunnitelman, joten hostisä lähti lapsen kanssa käymään HopLopin tyyppisessä sisäleikkipuistossa. Ennen lähtöä muakin kysyttiin mukaan, jotta osaisin käydä siellä joskus lapsen kanssa kahdestaan. En oo koskaan käynyt HopLopissa ja tää kokemuksen puute on aina vähän harmittanut mua. Ei harmita enää. Oli ehkä parasta kiipeillä, ryömiä ja laskea liukumäkeä! Paikassa oli kans disco, jonne mentiin lapsen kanssa tanssimaan Pharrell Williamsin Happy-biisin tahtiin. Lomapäivän ja sateen takia paikalla oli hulluna muksuja, hulinaa riitti. Kiipeillessä tuli niin hiki, että työnnettyään nenänsä mun paitaan lapsi totes "Uschh" ja nauroi päälle. Just.

Kun tultiin takaisin, en ehtinyt kenkiä riisumaan kun hostäiti kysyi, lähtisinkö sen ja lasten kanssa asioille. Mulla ei ollut suunnitelmia, joten lähdin tosi mielelläni. Autoiltiin ensin Planet Organiciin (eri liikkeeseen tosin tällä kertaa) syömään. Ostin taas superhyvää suklaata. Ruokailun jälkeen käytiin ruokaostoksilla. Kotiin ajellessa pienemmällä lapsella meni hermo. Istuin takapenkillä lasten keskellä, mun vasemmalla puolella toinen lapsi hoilailee happy birthdayta ja toinen huutaa kurkku suorana. Kun päästiin perille, lapsi röyhtäs ja alkoi taas hymyillä. Toisinaan pienen lapsen mielialat on kiinni tosi yksinkertasista asioista.

Näitä vadelmalakuja löyty kans Planet Organicista (toi toinen pinkki asia on suklaarasia)

Loppupäivän vaan ölläilin, katoin telkkaria ja söin herkkuja. Täältä tulee telkkariohjelma nimeltä Duck Quacks Don't Echo, jossa juontajat heittää läppää ja todistaa random-faktoja. Tänään opin, että 10 kuminauhaa pystyy kannattelemaan 85 kilosen tyypin painon ja että tavallisen lyijykynän lyijystä riittää yli 20 mailin pituselle viivalle. 

Tänään tuli mieleen kaks asiaa, joita kaipaan: Jenkki-purkka ja villasukat. Molemmat jäi kotiin. Ruokailun jälkeen suuhun jää tahmea maku ja tänään jalkoja palelsi. Täytyy ehkä ite neuloa sukat. Purkka voi olla haastavampi juttu. 

Ps. Jossain vaiheessa päivää mun huoneeseen oli ilmestynyt Ikea-tyylinen keinutuoli. Ei mitään tietoa miten se päätyi tänne. Tossa se vaan on.

Eksymättä Lontooseen ja takaisin

Eilen sain palkan mun kahdesta työpäivästä ja tänään lähdin Lontooseen tuhlaamaan sen.... Suomalaisten Lontoo-auppareiden Facebook-ryhmästä olin löytänyt kaks muuta suomalaista, joiden kanssa sovittiin tapaaminen Waterloon asemalle. Host-äiti anto varsin selvät ohjeet miten päästä sinne eikä asemalle pääsyssä ollutkaan ongelmia. Harmi vaan etten kattonut tarkemmin meidän tapaamispaikan (Mäkkärin edusta) sijaintia, joten pyörin vartin asemalla etsien sitä. Oon todennut kartanlukutaitoni kyseenalaisiksi, en luottais itseeni kartan kanssa. 

Pyörittiin ensin muutama tunti Lontoossa. Oli erityisen rentouttavaa vaan kuljeskella ympäriinsä ihan rauhassa, onhan meillä kaikilla niin paljon aikaa tutkailla Lontoota. Voi kun siellä onkaan tyyppejä! Olin ainoa, josta ei oltu vielä otettu turistikuvaa puhelinkopin ja Big Benin kanssa, joten pitihän se käydä nappaamassa. En oikein ollut kartalla mihin käveltiin sen jälkeen, muistan vaan nelikerroksisen M&M's-helvetin ja ne monet ravintolat, joissa sanottiin ettei siellä oo vegaanista ruokaa...

 Oltiin luettu, että Readingissa ois tänä viikonloppuna festarit. Reading on kaupunki n. 60km Lontoosta länteen (t. Wikipedia). Päätettiin lähteä tsekkailemaan, oisko festareitten ulkopuolella elämää. Junamatka kaupunkiin kesti tunteroisen. Suunnitelma oli ostaa viiniä, löytää joku nurmikkopaikka festareitten ulkopuolella ja nauttia vaan olemisesta. Noh, ensinnäkin viinin ostaminen osoittautui hankalaksi, vaikka sitä kaikkialta löytyykin. Mentiin eka Wine Warehouseen, jossa oli ihan hulluna viiniä, vähän kuin Alko-tyyliin. Ystävällinen myyjä antoi meidän maistella joitain viinejä. Ehdin jo innostua eräästä pullosta, jollon selvisi, että pulloja pitäs ostaa kuus kerralla. Ei sitten.

Wine Warehousen jälkeen löydettiin vaan hämäränoloisia kioskeja, joista kyllä löytyi viinipulloja, mutta odotettiin jotain isompaa supermarkettia. Sellaista ei löytynyt. Päädyttiin kävelemään joen vartta pitkin festarialueelle, joka oli niin s u u r i. Niin monta kertaa isompi kuin Qstock. Ei kuitenkaan nähty missään suomalaiseen tyyliin aitojen ulkopuolelle leiriytyneitä ihmisiä, vaikka kuinka käveltiin. Ja voi kuinka me käveltiinkään... Oispa ollut askelmittari mukana. Viimein joskus tunnin kävelyn jälkeen, kun oltiin saatu festarialue kierrettyä, päädyttiin uudestaan jollekin kauppakadulle, josta vihdoin saatiin kaipaamamme pullot. Ei olis pitänyt yllättyä, kun sadeipisarat alkoi ropista meidän päälle. Siinä sitten väsyneinä, jalat kipeinä, istahdettiin kadunvarteen penkille ja korkattiin viinipullo. Ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin, mutta kivaa oli!

 Reading osoittautui siis hieman pettymykseksi. Tulipahan kuitenkin nähtyä hieman erilaista Englantia, kuin turistien kansoittama Lontoon keskusta. Reading oli täynnä hienoja ja niin englantilaisia taloja. Lisäksi siellä oli pitkä, puolalaisten kansoittama kadunpätkä: ehkä joka kolmannennen kaupan kyltissä luki jotain puolaksi. 

Kotimatka oli niin pitkä ja unettava. Lisäksi olin jäätävän nälkänen. Ostin nopeasti kaupasta sipsipussin ensihätään. Avattuani sipsipussin löysin sen sisältä vaikka kuinka monta pientä sipsipussia, 25 gramman annoskoossa... Naurettavaa. Niitten pienien pussien aukirepimisestä tuli vain vihaiseksi (lisäksi niin paljon roskaaa). Onneksi Waterloon aseman Marks&Spencer oli vielä auki, sain ostettua valmispapusalaattia, ei tarvinnut kotiin tultua juosta jääkaapille. 

Kotiinpaluusta olin niin ylpeä. En edes eksynyt. Kävelin tosin ohi risteyksen, josta mun ois pitänyt kääntyä, mutta hoksasin sen melkeinpä heti. Voittajafiilis. En tiedä pääsenkä ylös sängystä huomenna. Toivon mukaan. Tarkoitus ois nimittäin käydä ruokaostoksilla ja tehdä perheelle päivällistä. Onneks päivällinen syödään täällä myöhään. 

Ensimmäinen työpäivä!

Puoli yhdeksän aikaan laskeuduin alakertaan ja tassuttelin tyhjään keittiöön. Näiden talo on ihan kummallinen, sillä olin herätessäni kuullut ääniä alakerrasta ja kun sinne sitten puolta tuntia myöhemmin menin, ei siellä ollut ketään, keittiökoneet vaan hurisi. Uskaltauduin ottamaan aamupalatarvikkeita itse, jihuu. Oon ollut täällä kaks päivää ja oon ihan hiton kyllästynyt valkoiseen pullaleipään.

Äiti ja lapset ilmestyi keittiöön kun olin saanut syötyä. Oli lasten aamupala-aika, Pipsa Possu tabletilta pyörimään ja lautanen nenän eteen. Äiti pyys mua kokeilemaan syöttää vanhempaa lasta ja kokeilu ylitti odotukset. Pienen alkuvastaanhangoittelun jälkeen koko puurokulho tyhjeni, vaikka äiti oli ilmeisesti varautunut syöttämään lapsen itse jos mun apu ei lapselle kelpaa.

Näille lapsille muuten lauletaan paljon. Oon itsekin päässyt laulelemaan mm. hämä-hämä-häkkiä ja tuiki tuiki tähtöstä. Muumitunnarikin on aika suosittu. Eilen mulla oli pienempi lapsi sylissä ja sitä vähän hermostutti, oli kai väsynyt. Aloin sille laulelemaan Muumitunnaria suomeksi. Aivot teki kuitenkin tepposet, enkä muistanut alkuperäisiä sanoja. Niinpä lapsi sai kuulla vähän ronskimman version Muumitunnarista, kun laulelin sille "Muumipeikko, Pikku Myy, auton alle litistyy..". Onneksi lapset ei ymmärrä suomea. Tärkeintä on melodia.

Äitillä oli tänään sovittuna tapaaminen sen ystävien kanssa Lontoossa ja pääsin lähtemään äidin ja lasten mukaan. Mentiin ihan hillittömän isoon leikkipuistoon. Oltiin siellä varmaan kaks tuntia enkä siltikään ehtinyt nähdä koko puistoa. Mun tehtävä oli juosta vanhemman lapsen perässä. Aluksi hän halusi kovasti, että äiti tulisi kaikkialle mukaan. Nopeesti hän kuitenkin ymmärsi, että äiti on nyt nuoremman lapsen kanssa ja että mäkin oon ihan kiva. Niinpä me laskettiin liukumäkeä, soiteltiin pianontyyppistä soitinta ja kiivettiin pieniin mökkeihin. Hiekkalaatikolla koin katumuksen hetkiä sen jälkeen kun olin ehdottanut hiekkakakun leipomista. Lapsi halus maistaa meidän luomusta ja ennen kuin huomasinkaan, oli sen suu täynnä hiekkaa. Olin niin tyrmistynyt, etten edes älynnyt kysyä oliko kakku hyvää. 

Tässä on kuva yhdestä puiston alueesta. En ehtinyt ottamaan kuvia itse tänään, tämä kuva on otettu sivulta www.vwmin.org

 

 

Leikkipuistosta lähdettäessä meinasin alkaa itkemään, kun äiti sanoi, ettei vanhempi lapsi normaalisti näin nopeasti lähde leikkimään jonkun vieraan ihmisen kanssa. Äiti oli kuulemma yllättynyt kuinka nopeasti vanhempi lapsi suostu olemaan mun kanssa kahdestaan ja lapsella kaiken lisäksi oli hurjan hauskaa. Lapsi ei ollut ainoa joka nautti olostaan, mullakin oli ihan älyttömän hauskaa! Äiti ottikin musta ja lapsesta niin iloisen kuvan, jossa me molemmat nauretaan hassussa leikkipuistolaitteessa. Äiti sanoi myös, että nuorempi lapsikin tykkää musta. Hän hengailee mun sylissä tyytyväisenä ja pystyy leikkimään mun kanssa vaikka äitiä ei olis näkyvissä. Tuntuu siltä, että lapset on hyväksyneet mut tänne.

Ennen kotiinpaluuta käytiin Planet Organicissa. Se on erilaisilla luomutuotteilla varustettu kauppa, josta saa kans ruokaa ja erilaisia mehuja. Mulla ei ollut nälkä, joten join vaan mehua. Lasten syödessä tutkailin haltioituneena hyllyjä, siellä oli niin paljon kaikkea vegaanista! Ostin äidin suosittelemia suklaatryffeleitä. Ne oli aika tyyriitä, mutta kaiken sen arvoista! Täytyy päästä sinne uudestaan. Löysin hyllyistä kans mun lempparijuustoa, Violifen cheddar-juustoa. Kerroin äidille rakastavani sitä. Kun oltiin lähdössä kotiin, äiti katosi hyllyjen väliin ja tuli sieltä käsissään ruisleipäpussi ja cheddarjuustopaketti! Jo toisen kerran samana päivänä äiti meinas saada mut itkemään. Hän on niin äärettömän huomaavainen. Iltapalaksi sain siis ruisleipää juustolla ja kurkulla, ihan kuin oisin kotona taas. 

Nautin ihan hirmusti täällä oleilusta. Tuun lasten ja äidin kanssa hyvin toimeen, saan riittävästi omaa rauhaa ja ruoka on älyttömän hyvää. Perheen isällä on kiireitä töissä, joten en oo paljon ehtinyt häntä tapaamaan. Eiköhän mulla kuitenkin riitä aikaa tutustua häneenkin vielä.


Huomenna mun työt alkaa vasta kymmeneltä, sillä nähtyään mun haukottelevan metromatkalla niin paljon, äiti päätti että mun pitää saada nukkua aamulla vähän pidempään. Kuinka monta kertaa voin kertoa kuinka mahtava mun host-äiti on. 

Rakkautta
♡



 

"Hon kommer från Muminlandet!"

Heräsin puoli seitsemältä aivan pirteenä. Mun huoneen ikkunan alla on penkki, jolle menin sitten peiton kanssa istuskelemaan ja katselemaan ulos. Ulkona satoi, en ollut yllättynyt. Mulla on oma kylppäri tuossa ihan vieressä. Matkaa on kuitenkin ihan liikaa, koska mun lattia narisee ihan järkyttävästi. Samaten portaat, kaikki kyllä varmasti kuulee kun tassuttelen alas täältä.

Järjestelin vaatteita hyllyyn ja fiilistelin, ennen kuin joskus yhdeksän aikaan uskaltauduin alakertaan. Näiden aamu on kyllä vilkas. Oon niin tottunut sellaisiin aamuihin, kun makaa sängyssä puoleen päivään ja menee sitten tyhjään keittiöön tekemään leipää ja ehkä lukemaan päivän lehden. Täällä laitettiin Muumien tunnusmusiikki päälle ja alettiin tanssia. Tapasin tänään vasta vanhemman lapsen, jolle äiti esitteli mut kertomalla että tuun Muumien kotimaasta. Toivottavasti se lapsi ei nyt luule, että Suomessa kävelee kaduilla Muumeja. 

Tää päivä oli vielä mun vapaapäivä, joten mun ei odotettu tekevän mitään. Leikin kuitenkin lasten kanssa ja host-äiti kertoili mulle joitain käytännön juttuja. Nuorempi lapsi tulee hyvin juttuun mun kanssa, mutta vanhempi vielä ujostelee. Mun suomalainen luonne haluaa näyttäytyä täällä, small talk on haastavaa ja toisinaan istun vaan keittiön tuolilla jäätyneenä. Hehee. Enköhän tästä kuitenkin rohkaistu juttelemaan vähän enemmän. Tänään oon saanut juttua aikaiseksi mm. pähkinäkakuista ja vegaanisista suklaista. Ruoka on se mun juttu.

Koska mulla oli ylimääräistä aikaa käytettävissä ja aurinkokin alkoi illemmalla paistaa, lähdin seikkailemaan. Host-äiti antoi mulle tän alueen kartan ja piirsi mulle vielä oman kartan, jonka avulla mun pitäisi löytää helposti takaisin. Asun rauhallisen oloisella alueella, täällä on paljon taloja vieri vieressä. Kuitenkin viiden minuutin kävelyn päässä on iso katu, jonka varrella on mm. metroasema ja muutama supermarket (ostin sieltä pahoja sipsejä :<). Suojateitä en ainakaan nähnyt kaduilla ja pari kertaa tulikin läheltä piti -tilanteita, hupsista vaan. 
 

 Takaisin tullessa oli tosiaan hieman haastavaa, meinaan kaikkialla tuntuu näyttävän samalta. Mun kartanlukutaidoissa on kans selkeesti hieman petrattavaa. Pääsin lopulta kuitenkin perille, en tosin sitä suorinta ja nopeinta reittiä.

Huomenna mulla on eka työpäivä yhdeksästä eteenpäin. Mun aikataulut on aika joustavia, eikä host-äiti osannut sanoa huomisesta vielä muuta kuin alkamisajan. Jännäpäivä tulossa huomisestakin siis!

Unohdin, että britit ajaa väärinpäin

Noin 12 ja puoli tuntia sitten olin Malmin juna-asemalla, vilkutin Helsingin rautatieasemalle vievälle junalle ja hyppäsin ite junaan, joka vei mut lentokentälle. Junasta noustessa piti kävellä pitkin tunnelia, jossa soi pianojännitysmusiikki, ihan kuin olis kauhuelokuvassa. 

Aamulla oli hepuli ja hyperventilaatio, irvistytti ja jännitti, kaikki tuntui ihan tosi kummalta. Sitä ei onneks kestänyt kuitenkaan kauaa, jätin jännityksen Helsinkiin ja sen jälkeen matkustin ihan coolina.

Aamujännityksen takia aamupala jäi pieneksi. Helsinki-Vantaan nettisivuilla on kuitenkin listattu kahvilat ja ravintolat, jotka tarjoaa jotain vegaanista syötävää. Niin loistavaa. Pakko oli ostaa leipä, joka maistu ihan superilta. Oon aika varma, että siinä oli sinappia, josta en tykkää. Mutta siinä leivässä se oli vaan niin hyvää. 

Mulla ei ollut suoraa lentoa Helsingistä Lontooseen, vaan piti käydä kääntymässä Tukholmassa, minkä takia matka-aika venähti pitkäksi. Lontoossa tulin Gatwickin lentokentälle, jossa mua odotti host-äidin tilaama taksikuski. Mun aivoihin sattu automatkalla, koska mun joka solu huus että me ajetaan väärällä puolella. Mutta sitähän sanotaan, että kaikkeen tottuu...

Taksikuski ajoi mut talon oven eteen ja siinä sitä vaan matkalaukku kädessä seistiin ja soitettiin brittiläisen talon ovikelloa. Mua pelottaa soittaa sellasten talojen ovikelloa, joissa en oo ikinä käynyt. Jos se oiskin väärä talo. No, ei ollu väärä talo tällä(kään) kertaa. Oven avas hymyilevä host-äiti nukkuva nyytti sylissään. Host-äiti halas mua ja vei heti keittiöön, istutti pöydän ääreen ja kantoi mun eteen itsetehdyn pitsan. Se pitsa ei ollut lautasella kauaa, ei hitto varmaan parasta pitsaa mitä oon syönyt. 

Host-äiti oli ihana, heti syömisen jälkeen se näytti mulle mun huoneen ja jätti mut tänne yksikseen oleilemaan. Muutenkin hän vaikuttaa huomaavaiselta, pyysi mua heti kertomaan jos tarvitsen tai haluan jotakin. Hän sai mut todellakin tuntemaan itseni tervetulleeksi!

 Mun huoneessa on ihan valtava sänky. Kun meen tähän keskelle makaamaan ja laitan kädet suoriksi mun sivuille, en aivan yletä koskettamaan sormilla sängyn reunaa. Ei ainakaan tuu ahdasta.  

Aamulla saan kuulemma nukkuu niin pitkään kun haluan. Mulla ei oo mitään tietoa huomisen ohjelmasta. Tiedän vaan sen, että pääsen aamulla suihkuun. Sitä odotellessa.

 

Elämän järjettömyys sai meidät hymyilemään

Aamun ensimmäiset ajatukset:
ei jumalauta
ei helvetti
lähden tänään kotoa

Tänään siis matkaan yöjunalla Helsinkiin ja tiistaina on lähtö. Tänään on jännittänyt ekaa kertaa kunnolla. Koska  meillä ei ollut ketään kotona, äiti tuli pitämään mulle seuraa. Mun äiti on super, se teki mahdottomasta mahdotonta - mun huoneessa on näyttäny viimeks yhtä siistiltä sillon kun en vielä asunut täällä. Siivoaminen käy terapiasta, totesi separaatioahdistuksesta kärsivä äitini. En vastustellut. Giitu vel eadni. <3

Skypeilin aamusta pikaisesti host-äidin kanssa. Keskustelun pääaiheita oli lontoolaiset kirpparit ja talvitakit (kirppareita löytyy runsaasti ja talvitakki on hyvä olla mukana). Sen jälkeen aloin pakata. Aluksi kaikki sujui hyvin, tuuletin kun sain niin monta villapaitaa mahtumaan matkaan. Muutuin rohkeammaksi ja uskaliaammaksi. Ei olis kannattanut, ylimääräisiä kiloja kasaantui. Suru puserossa suurin osa villapaidoista piti laittaa takaisin kaappiin. Nyt kotivaaka näyttää 19.9-20.1 kiloa. Jospa vaan puen viis paita päällekkäin ennen lähtöä.

Eilen ajeltiin yöllä kaverin läksiäisistä kotiin. Taivas oli niin kauniin sininen, peltojen päällä lepäs raskas usva, koko maisema oli vaan niin ihmeellistä. Kotona fiilistelin elämistä ja olemista ja tän ajatusrupeaman lopuksi tulin niin hyvälle tuulelle kummastakin. Vaikka lähtö jänskättää, on aika kevyt olo lähteä kotoa. Rakkaita tulee tietenkin ikävä, mutta oon tulossa ihan pian takaisin (ja hei Lontoossa saa tulla käymään!). Helsingissä saan vielä viettää stressivapaan päivän, kun kaikki on jo pakattu ja valmiina. Toivottavasti viimeiset Suomi-päivät on lempeitä mulle.










 

Täytyisi hakea matkalaukku

Lähden tiistaina 25.8. Lontooseen au pairiksi. Ajattelin viipyillä siellä puolisen vuotta, eli takaisin tuun alkukeväästä 2016. Ellen sitten heittäydy hurjaksi ja jää sinne. 

Mun host-perheessä on kaksi lasta, alle viisvuotiaita. Nuorempi ei osaa vielä edes puhua, mutta on kuulemma koko ajan liikkeessä. Vanhempi käy kerran viikossa uimakoulussa ja mun pitää mennä sinne sen kanssa. Paljon muuta en lapsista muistakaan/tiedäkään. Ilosia otuksia ovat molemmat (ainakin niin sanotaan).

Koko mun au pair -prosessi on ollut aika huoleton. Oon lähdössä soitellen sotaan. Kesäkuun lopussa sain tietää, etten päässyt kouluun. Reilu kolme viikkoa sitten päätin lähteä au pairiksi. Pari päivää sen jälkeen kun tein profiilin aupairworldiin, löysin tän mun host-perheen. Tykästyin niiden profiiliin ja ne tykästyi mun esittelyviestiin ja noh, nyt oon muuttamassa niiden luo. Perheessä mua ihastutti heti aluksi se fakta, että he ovat vegaaneja myös. Tuntuu turvalliselta mennä ihmisten luo, joiden tietää jakavan samoja arvoja mun kanssa. Kun olin vaihdellut useampia viestejä perheen äidin kanssa, mua alkoi ihastuttaa se perhe yhä enemmän. Host-äiti vaikuttaa niin ystävälliseltä ja huomaavaiselta tyypiltä, odotan jo innolla sen tapaamista.

 Oon saanut sen käsityksen, että perheessä on hulinaa ja vilinää menossa koko ajan. Kun on muutaman kuukauden elänyt hitaalla rytmillä, on virkistävää muuttaa sinne elämän keskelle.  

Ennen lähtöä on niin paljon juttuja tehtävänä. Suurin niistä on pakkaaminen. Ei huvita. En osaa pakata näin pitkäksi aikaa. Nään itteni juoksemassa ympäri kämppää pari tuntia ennen lähtöä ja nakkelemassa matkalaukkuun vaatteita joita saattaisin haluta ottaa matkaan. Ja sitten itkemässä kun matkalaukku painaa liikaa. Täytyy skarpata, ettei tää skenaario toteudu. 

En oo vielä sisäistänyt lähtöä. Oon jättänyt hyvästejä, ostanut junalipun Helsinkiin, etsinyt passin, hommannut matkavakuutuksen. Siltikään mikään ei tunnu todelta. En osaa vielä ihkuttaa lähtöä, kaikki tapahtuu niin nopeasti mutta yhtä aikaa niin hitaasti. Luultavasti oon koko mun Lontoo-ajan ihan pöllämystynyt ja vasta kun palaan takaisin Suomeen, hoksaan et hei, tuli muuten käytyä Lontoossa.